Day 39

Vähän lisää kiukuttelua ja valitusta luvassa, tää ei nimittäin ollut hyvä päivä. Tai lapset oli kiltisti ja päivä oli superhelppo, mutta muut jutut pilas mielialan täysin.. Pakko valottaa nyt vähän taustoja, kun koko juttu johtuu oikeastaan toissapäiväsestä. Vaikka silloin lapset oli kaikinpuolin hankalia, ja kiukku johtu jo siitä, viiminen niitti oli kuitenkin kun ajoin kolarin M:n jumppasalin parkkiksella. Ajattelin alunperin, etten kirjota koko jutusta ollenkaan kun ärsytti ja hävetti, halusin vaan unohtaa koko homman. Peruutin siis siinä parkkiksella toisen auton kylkeen, en oikein itekään ymmärrä miten. Katsoin koko ajan kaikista peileistä ja peruutin tosi hitaasti, kun se parkkipaikka on hankala ja tiesin että siinä sattuu kolareita viikoittain. Jossain mun taakse oli kuitenkin ehtinyt ajaa auto ja sain sitten aiheutettua pienen lommon sen kylkeen...

Onneks meille ei kellekään käynyt mitään, ja toisenkin auton matkustajat oli kunnossa, myöskään minun autoon ei tullut mitään. Toinenkin kuljettaja oli au pair, ja mietittiin siinä sitten yhdessä että mitähän hittoa tässä pitäis tehdä kun en saanut hostäitiä kiinni. Saatiin tilanne kuitenkin selvitettyä ilman poliisia ja jatkettiin matkaa kotiin, lapset kyllä mietti koko matkan, että mihin menee piiloon poliisia jos ne tulee kotoa hakemaan meitä...

Tänään sain sitten kuulla, että vakuutusyhtiöstä oli kehotettu rajottamaan minun auton käyttöä vain työaikaan! Eli mulla ei olis autoa käytössä vapaa-aikana, toisin sanoen en pääsis yhtään mihinkään kotoa ilman, että pyydän jotain hakemaan... Tuli vähän järkytyksenä, ja päivä onkin sitten mennyt siitä toipuessa. Tää johtuu siis jotenkin vakuutuksesta, mutta en oikeastaan ymmärrä mikä on ongelmana. Hostäiti lupas vielä yrittää järkkäillä niin, että saisin ajaa, mutta nyt tässä selvittelyaikana mulla ei oo autoa käytössä. Ja tässä meidän lähellä ei oo oikeastaan yhtään mitään kävelymatkan päässä. Oon sit viettäny koko illan kotona sängyllä maaten, iski masennus niin jaksanut ees lenkkeillä. Oli tarkotus siis mennä Claudian kanssa istuun iltaa, mutta ilman autoa aika mahdotonta...

Toivon todellakin, että tuo auto asia vielä järjestyy, mutta sanoin jo hostäidille, että ilman autoa mulla ei ole juuri mitään täällä. Jos en pääse vapaa-ajalla minnekään, mun oleminen täällä ei oo sen arvosta. En millään haluais rematchiin, kun sitten pitäis alottaa kaikki alusta, perheeseen tutustuminen, uusi kaupunki ja ehkä jopa osavaltio, uusien ystävien hankkiminen. En halua lähteä täältä, mun perhe on mulle hyvä, lapset tykkää musta ja oon löytänyt jo hyviä kavereita! Tuntuu tyhmältä, että noinkin pieni asia kun auto voi pilata kaiken, mutta ilman sitä en vaan oo valmis elämään, en ainakaan täällä. Mutta nyt ei auta kun toivoa parasta!

Ainoat jutut jotka piristi mun mieltä tänään, oli PAKETTI kotoa! Meinas tulla itku kun sain tämän paketin melkein heti näiden huonojen uutisten jälkeen. Hyvä ajoitus mama ja kiitokset myös mummolle ja papalle! Voi vitsi mikä fiilis kun mussutin täällä kinderiä samalla ku valitin kavereille mun kohtaloa, ei ois kyllä voinu parempaan saumaan sattua. 

Oon tosi onnellinen näistä kavereista joita oon saanut täällä tän melko lyhyen ajan sisällä. Elena päätti että mikään ei piristä niinku juustokakku, eli se skippas sen salipäivän ja lähti mun kanssa Cheesecake Factoryyn iltapalalle. Coockie Dough ja Mango-Lime -juustokakut helpotti kyllä kummasti! Eikä yhtään pahemmaks jääny kyllä Tanjan lupaus salmareista huomiselle, sitä odotellessa siis...